Oletko sinä haaveammatissasi?
Jos vastaat "kyllä", voit onnitella itseäsi. Minäkin olen. Itse asiassa koen olleeni haaveammatissani jo monta kertaa. Kohde vain on vaihtunut useaan otteeseen. Jokainen haaveen toteutuminen on ollut oppimiskokemus. Joskus mielikuva ja todellisuus eivät vastanneetkaan toisiaan. Joskus taas haaveammatti tuli kaluttua loppuun ja motivaatio katosi. Joskus ulkoiset seikat. kuten vaikkapa epämieluisa työyhteisö, muutti haaveen vastenmieliseksi.
Kaikkein huvittavin muisto oman historiani sopukoista on kuitenkin haave ryhtyä työnohjaajaksi. Se haave syttyi joskus varsin nuorena, ehkä parikymppisenä. Älä kysy mistä tämä haave tuli. Suoraan sanoen en tunne yhtään tuon ikäistä nuorta, joka olisi haaveillut työnohjaajan urasta. Muistan kuitenkin elävästi, kun törmäsin ammattinimikkeeseen sattumalta lukiessani isäni tilaamaa Ryhmätyö ry:n jäsenlehteä. Sitäkään en tosin ymmärrä, miksi tuota lehteä luin. Ei kuulosta ihan parikymppisen iltalukemistolta. Siinä lehdessä kuitenkin kerrottiin ammatista nimeltään työnohjaaja ja jostain syysä se resonoi minussa.
Joku teistä saattoi sortua kertomani perusteella helppoon johtopäätelmään. Useinhan ammatit periytyvät vanhemmilta lapsille ja koska luin isäni tilaamaa lehteä, voisi syy-yhteys kiinnostukseeni olla siinä. Vaan ei. Huomautan, että isäni ei ollut työnohjaaja, terapeutti eikä muutenkaan millään tapaa auttamisen ammattilainen. Hän oli ainoastaan ryhmätyö ry:n jäsen.
Ei kannata ehkä myöskään kysyä, mitä tuon nuoren miehen päässä liikkui silloin kun hän tutki työnohjaajuuden saloja. Millainen se mielikuva tästä ammatista oli. Tuskin ainakaan vastasi todellisuutta. Silti tämä nuori mies marssi määrätietoisesti työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologin juttusille ja pyysi lisätietoa koulutuksesta. Vaan tämä virkailijapa ei ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä ammattinimikkeestä, mutta siitä huolimatta hän etsi minulle alkeellisen internetin syövereistä tietoa työnohjaaja-koulutuksesta. Hän tulosti minulle monen sivun verran ammattitietoutta. Tosin ne tulosteet olivat peräisin täsmälleen siitä samasta julkaisusta, jota lukiessani kiinnostukseni ammattia kohtaan heräsi.
Tuo nuori mies, sen enempää kun ammatinvalintapsykologikaan eivät huomioineet sitä seikkaa, että tämä parikymppinen nuori tuskin olisi saanut tuosta koulutuksesta paljoakaan irti. Hänellä kun ei ollut pohjakoulutusta, ei juurikaan työkokemusta (ellei lasketa työskentelyä kaupungin puutarhatoimella ojankaivajana) ja ehkäpä tilanne olisi muodostunut absurdiksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tuo parikymppinen "asiantuntija" olisi päätynyt ohjaamaan vuosikymmeniä uraansa luoneiden työryhmää ja pohdiskelemaan heidän kanssaan työelämän syvintä olemusta. Olisi se saattanut toki olla heidän arjessaan raikas tuulahdus.
Jostain syystä tämä haave kyti itsepintaisesti mielen syövereissä. Välillä se pysyi vuosikausia piilossa, mutta sitten kun takana alkoi olla pari vuosikymmentä elettyä elämää, pohjakoulutusta hankittu ja työuraa tehty monessa erilaisissa tehtävissä useiden työnantajien palveluksessa, tuli otollinen aika, ja silmään osui sattumalta ilmoitus työnohjaaja-koulutuksesta, josta valmistuin noin 25 vuotta myöhemmin.
Nyt voin melko lailla varmasti todeta, että työnohjaajan ammatti ei vastaa sitä mielikuvaa, joka tuolla nuorella miehellä kuvitelmissaan oli. Tosin tuon 30 vuoden aikana työnohjaajuuskin on todennäköisesti muuttunut aika lailla, kuten koko työelämäkin.