Puhutaanpa vähän vastapainosta
Työ. Niin tärkeää kun se meille onkin, parhaimmillaan se antaa paljon. Ja pahimmillaan voi viedä kaiken. Meillä kaikilla on omat motiivimme sitä työtä kohtaan mitä teemme. Näin karkeasti ajatellen sillä on kaksi oleellista merkitystä: se tuo toimeentulon ja sisältöä elämään. On toki ihmisiä, jotka kokevat vain tuon ensimmäisen merkitykselliseksi ja tekevät työtä siksi, että siitä saa palkkaa millä elää mielekästä elämää, mutta ottaen huomioon, että kokopäivätyö vie noin kolmanneksen arkivuorokaudesta, on tuolla sisällölläkin aika iso merkitys. Se toinen ääripää on sitten ihmiset, jotka elävät työlleen. Elämässä ei ole juuri muuta kuin työ.
Suurin osa meistä sijoittuu jonnekin näiden välimaastoon. Työ on tärkeä osa elämää joka tuottaa nautintoa muullloinkin kun palkkapäivänä, mutta se todellakin on vain osa elämää. Sen lisäksi on perhe, ystävät, harrastukset jne... Ja hyvä niin. Kun elämässä on muutakin, se suojaa meitä muutostilanteissa ja myös mahdollistaa etäisyyden ottamisen työhön. Niin kummallista kun se onkin, usein ne parhaat ideat eivät yleensä synny härkäpäisesti puskien vaan sen jälkeen kun ajatukset ovat olleet aikansa jossain aivan muualla.
Ajoittain tulee esiin tarinoita, jossa kuolema seuraa hyvin pian eläkkeelle pääsemisen jälkeen. Syitä tähän voi olla toki monia, mutta vääjäämättä tulee mieleen, että onko työllä ollut tuolloin elämässä liian suuri merkitys – niin suuri, että työuran päättyminen vie elämältä pohjan. Vähän kuin äiti, joka on omistautunut vain perheelleen. Joskus tulee yleensä se päivä, että lapset muuttavat pois kotoa. Se on luonnollinen elämänkulku. Mutta tämä äiti. Jos hänen elämänsä on rakentunut vain tuon perheen ympärille, voi tyhjän pesän syndrooma olla aika hurja kokemus. Jopa niin, että siinä järkkyy mielenterveys. Jos elämässä ei ole varasuunnitelmaa.
Olen itsekin ollut työssä, johon oli helppo uppoutua ja hukkua. Työn imu on ihana tunne, kun työ vie mennessään ja soljuu upeasti. Saa paljon aikaan. Lopettaminen ei tule kuuloonkaan. Mikäs sen mahtavampaa, jos nauttii työstään ja kokee että sillä todella on merkitystä. Mutta yhtä tärkeää on myös se, että tuon imun voi välillä sulkea. Koska ihminenhän ei ole kone. Intohimo ehkä vie, mutta koneisto ei jaksa loputtomiin. Kun kulkee yhtä uraa kuin juna, on selvää että virheiden määrä kasvaa, ei näe enää ympärilleen – vain ja ainoastaan yhä kapenevan putken läpi vain sen mitä tekee. Ympärillä ei ole mitään muuta. Ja pahimmillaan tämä juna törmää jossain vaiheessa seinään.